Corvette-keikka Itä-Eurooppaan

Blues Brothers

"We've got a tankfull of gas, half packet of cigarrettes, it's dark and we're wearing sunglasses - hit it!" Näiden The Blues Brothersin jo legendaaristen sanojen tahdissa päätimme heittää Corvetella pikku kierroksen Itämeren ympäri. No, vähän kiertäen.

Men in Black Sunglasses

Minä olen Anssi. Vaihdellen Jyväskylästä ja toisinaan Tampereelta. Enkä ole koskaan omistanut muita autoja kuin General Motorsin Pohjois-Amerikassa valmistamia. Kaverini on Aki. Nykyinen jalankulkija Espoosta, entinen Camino-mies Couvolasta. Akilla on Dieselit, mulla Stingit. Silmillä.

Machine Vuosimallin 1986 Chevrolet Corvette Convertible. Tumman punainen päältä, musta rätti. Konepeiton alla 350 CID automaatilla. Kireempi nokka ja stereot vaihdettu, muuten alkuperäistä vastaava. Pace Car Indianapolis 500.

Etukäteissuunnittelu

Mennään Itämeren ympäri Keski-Euroopan tulvat kiertäen. Yhteislähtö Lahden rautatieasemalta 21.7.1997. Hesasta Siljalla yli Tallinnaan. Tullaan reilun viikon päästä takaisin Tukholman kautta. Koska tarkoitus oli ajaa katto alhaalla, niin molemmilta mahtuisi mukaan tasan yksi kassi, reppu tai vastaava. Eli yöksi olisi aina löydettävä katon alle sijoitettu vuodepaikka. Mukaan taaloja, Saksan markkoja, luottokortit, Vihreä Kortti ja Latvian viisumi. Mitäpä sitä laajemmin suunnittelemaan...

Road & Track -lehdessä oli joskus vuonna 1986 avo-Corveten testijuttu. Siitä jäi mieleeni yksi lause: "Roadster-folks are light travellers, anyway." ...hit it!

Eestiin ilman viisumia

Keikkasin Akin kyytiin Lahdesta maanantaina kuuden aikoihin. Viileähkönä, mutta aurinkoisena avautuva aamu saatteli meidät kohti Helsinkiä. Akin laukku oli pelkääjän jaloissa ja mun reppu keskikonsolin päällä. Siinäpä ne matkatavarat. Koko matkan.

Tarkoitus oli ajella keikka puoliksi, joten Aki pääsi heti treenaamaan. Niin, tai siis Aki treenasi ajamista. Mä treenasin voittamaan sen järkyttävän pelontunteen, kun toinen heppu ajaa omaa autoani kaistapäiset 78 km/t kahdeksankympin alueella...

Veten maavara on vähän rajoitettu. Niinpä meidän piti olla ajoissa satamassa varmistamassa hyvä paikka autolle. Ei siis joudettu pysähtelemään bensa-asemilla, ja niinpä bensamittarista loppuikin pykälät jo ennen kuin Lahden tiellä nopeusrajoitus tippui alle 120:n. Muistelin hämärästi ajaneeni autolla joskus aikaisemmin jopa 20-30 kilsaa vaikka mittari oli näyttänyt tyhjää. Niinpä sitten ajateltiin, että kunhan vaan saadaan auto satamaan, niin kyllä se sitten Tallinnan puolella työnnellään Statoilille. Tallinnan bensahinnoilla pääsee meinaan jo työntämisessä tuntipalkoille.

Suomen puolella tullimiehet eivät pitäneet kovin viisaana tekona lähteä Baltiaan kyseisellä ajoneuvolla. Olimme heidän kanssaan täysin samaa mieltä. Mutta joskus on tehtävä asioita eri tavalla. "A man's gotta do what a man's gotta do."

Laivamatka meni pällistellessä hirveitä hintoja. Laivan Tax Free -hinnat on tuplat verrattuna Tallinnan "verollisiin" hintoihin. Perillä Tallinnassa bensa riitti kuin riittikin lähimmälle huoltamolle, jossa hinnat hivelivät lompakkoa.

Baltia ja Puola

Idässä ajelussa oli yksi pieni mutta: vakuutukset. Ainakaan A-Vakuutuksen myöntämän kaskon varkausvakuutus ei ollut voimassa entisen Neuvostoliiton ja Puolan alueella. Ja liikennevakuutus taas ei ole voimassa Latviassa ja Liettuassa. Latviaan ja Liettuaan sai kyllä liikennevakuutukset rajalla hintaan parikymppiä päivä, mutta mahdollinen varkaus huoletti. Mulla ei olis varaa menettää Corvettea ja siihen sijoitettuja rahoja, joten Puolasta piti päästä ulos äkkiä ja siististi.

Baltiassa ja Puolassa bensa, ruoka ja majoitukset on edullisia. Eestissä ottivat bensasta noin 2,30 markkaa litra. Neste on rakentanut alueelle hyvän asemaverkoston. Muitakin ulkomaisia asemia löytyy, eli lyijyttömän saannissa ei ollut vaikeuksia. Kesällä 1997 Latviaan ja Liettuaan piti hommata etukäteen viisumi, mutta vuonna 1998 se on jo historiaa.

Tiet olivat hyväkuntoisia ja maasto tasaista. Corveten tietokoneen kertomat bensankulutuslukemat oli alhaisimpia mihin olen koskaan päässyt. Kunnia kuuluu osin myös poliiseille, joita oli paljon. Taajamamerkki oli merkki vetäistä hihnat kiinni, sillä pienikin ylitys kuulemma riittää virkavallalle syyksi parantaa kotomaansa maksutasapainoa ulkomaan pelleporukan kustannuksella. Koko matkalla ei poliisi pysäyttänyt kertaakaan, eikä siis saatu kertaakaan sakkojakaan. Aina päästiin pakoon...

Päivä ei riitä koko alueen läpiajoon. Niinpä ajoimme sateessa yöllä aurinkolasit päässä Liettuan pääkaupunkiin Vilnaan, jossa yövyimme turvallisen oloisessa nuorisomajassa. Corvette oli kokonaan aidatulla pihalla, lampun alla, hälytin ja käynnistyksenesto päällä 20 metrin päässä huoneemme ikkunasta. Lempeässä yössä huoneen ikkunat oli auki jotta kuulisin jos jotain tapahtuu. Aki veti välittömästi sikeitä. Itse kuuntelin jokaista rasahdusta ja pelkäsin kuin pieni eläin. Enkä nukkunut yhtään koko yönä.

Tallinnan jälkeen ei itämailla osata kieliä. Ei suomea, ei englantia, eikä edes ruotsia. Satunnaisesti joku ilmeisesti osasi vähän saksaa, mutta se taas ei kuulunut meidän valikoimaan. Samoin ruokalistat ja muut dokumentit oli paikallisilla kielillä. Ravintolassa oli parasta tilata kalleimmalla hinnalla merkattu annos, niin tuli ainakin jotain syötäväksi kelpaavaa tavaraa.

Liikenne oli hurjinta Puolassa. Siitä kertoo myös se, että peräti kahdesti osuttiin sellaiselle kolaripaikalle, jossa kaikilla ei enää ollutkaan kiire pois. Toinen oli kolmen auton ketjukolari. Sieltä vietiin eloonjääneitäkin pois kolmella ambulanssilla. Toisessa tapauksessa puolitoista metriä pitkä Polski-Fiat oli hurauttanut pikkutieltä rekan eteen. No need to say more...

Puolassa käytiin katsomassa museona olevaa Auchwitchin keskitysleiriä. Suositeltava kohde. Auschwitchin lähellä syötiin yhden bensa-aseman vieressä. Kun palailtiin takaisin autolle asetin auton Sony MiniDisc -soittimen irrotettavan etulevyn kotelossaan istuinten takana olevan luukun päälle. No, etulevy unohtui siihen ja saman tien Aki jo kaasutti tielle. Pari minuuttia myöhemmin tuli outo olo. Missä musiikki? Sitten ajatus raksutti pari pykälää eteenpäin. Missä MiniDiscin etulevy?

Kun tulimme takaisin huoltoasemalle, paikalliset sällit tuli tuomaan meille etulevyä koteloineen. Käynnistysnuppi oli paskana, samoin etulevyn irrotusnappi, eikä LCD-näyttö kertonut enää yhtään mitään. Painoimme kokeilun vuoksi etulevyn paikoilleen soittimeen. Se napsahti kuin napsahtikin kohdalleen. Kun sitten Nokian 2110:n antennilla tökkäsin käynnistysnupin paikalla olevaan reikään, niin sähköantenni kelasi ylös normaaliin tapaan ja soitin alkoi tunnelmoida puolalaisen iskelmän tahtiin. Tilanne hallinnassa! Soitin pelasi, eikä niillä asemien nimillä tai taajuuksilla nyt niin väliä olisi ollutkaan.

Juuri Baltiassa ja Puolassa Vette herätti katujen ja teiden varrella eniten huomiota. Porukka tuijotti ihmeissään, iloisia ja ihailevia merkkejä ja huutoja tuli runsaasti. Kerran tunki yhdeksänkympin alueella neljä pimua tielle ja yrittivät hyppiä kyytiin ja kyydissä kotiin (kaiketi?). Tiukassa väistössä säikähdimme kuitenkin sen verran, että ei tajuttu palata takaisin tyttöjä jututtamaan.

Slovakia, Tsekki, Unkari, Kroatia ja Slovenia

Etelämpänä maasto kävi epätasaisemmaksi ja yleinen hintataso nousi samaa tahtia. Esimerkiksi Unkarissa bensan hinta nousi jopa neljään markkaan litra ja Tsekissäkin kolmeen ja puoleen. Alueella yövyttiin pienissä hotelleissa ja motelleissa. Hinnat olivat kohtuulliset ja olot siedettävät. Alueen kallein maa oli ehdottomasti Kroatia.

Unkarissa pyörittiin pisimpään ja retken parhaimpana paikkana mieleen jäi Balaton -järvi. Iso järvi, lämmintä vettä, hyvät rannat ja siedettävän hintaiset majoitukset. Ja täynnä saksalaisia. Hyvä mesta niin rantalomaa kaipaavalle perheelle, kuin bilenuorisollekin.

Yhdessä vaiheessa oltiin menossa Romanian rajalle Budapestistä maksullista moottoritietä pitkin, kun ilta yllätti. Tien varresta löytyi motelli, jolla oli kunnon aidallinen takapiha parkkipaikaksi. Pihalla oli vielä parit verikoirat ja mahdollisuus pestä Corvetesta Auschwitchin pölyt pois, joten valinta oli helppo.

Ajaessani autoa portista sisään alkoi kuulua pohjasta ilkeää ääntä. Portin maassa oleva lukituskappale otti johonkin kiinni auton pohjassa. Pikainen peruutus karmivan kirskunan säestämänä ja vähäinen tukka pystyssä ulos katsomaan mitä jäi jäljelle.

Kaikki osat näyttivät olevan paikallaan, eikä öljyjälkiä näkynyt. Portin palaset potkittiin äkkiä metsään ja saatiin viimein auto pihalle. Pesun jälkeen siirsimme vähän autoa. Kone kävi OK, vaihteisto pelitti, eikä nurmikkoon jäänyt mitään hälyttävää. Näytti siltä, että säikähdyksellä selvittiin tällä kertaa.

Seuraavana päivänä jatkettiin kohti Romanian rajaa. Siellä kun bensa maksaa 80 penniä litra. Kun seuraavassa cityssä sitten seisottiin liikennevaloissa, tunsin herkässä nenässäni asiaan kuulumattoman tuoksun: palavan vaihteistoöljyn haju! Ja kohta leijuikin konepeiton alta palokaasujen haituvia tihkusateiseen aamuilmaan.

Pysäytys linja-autopysäkille ja konepeitto ylös. Mittatikkujen tarkastus osoitti, että kaikkia nesteitä oli, eli mistään massiivisesta vuodosta ei ollut kyse. Märälle asfaltille jäi kyllä sen verran komeat öljyjäljet kaikissa sateenkaaren väreissä, että öljyn lisäystarve tulisi olemaan ilmeinen ennen pitkää.

Romania jäi siis väliin, ja paikalliselta huoltoasemalta ostettiin parit litraset jotain eksoottisen nimistä automaatti- ja moottoriöljyä. Ongelma kuitenkin jollain ihmeellisellä tavalla parani, sillä loppumatkan aikana öljynkäryä havaittiin vain pariin otteeseen satunnaisesti. No, sen vastapainoksi jarrutehostin sitten hyytyi muutama sata kilometriä myöhemmin. Loppumatka menikin sitten seisoessa jarrupolkimella ja opetellessa lukkovaihteiden vaikutusta auton nopeuteen.

Myös Tsekki-Slovenia-Unkari-Kroatia-Slovenia -alueella tiestö oli kunnossa. Esimerkiksi Unkarissa oli maksullisia moottoriteitä, samoin ainakin Tsekissä. Poliiseja ei näkynyt juuri lainkaan verrattuna Baltiaan ja Puolaan.

Paljon Suomessakin tiedotusvälineissä kohuttuihin tulviin ei osuttu missään. Parissa paikassa mm. Budapestin lähellä Unkarissa vettä oli kyllä niityillä teiden vierustoilla, mutta ajoradat oli ihan kuivat.

Alueella on useita mielenkiintoisia ja vierailun arvoisia suurkaupunkeja. Esimerkiksi mainittakoon Unkarin pääkaupunki Budapest. Pudapestin keskustasta löytyi upein kohtaamamme hampurilaisravintola. Useampikerroksisen Burger Kingin sisustukseen oli todella panostettu. Jenkkiautojen ja 50's rock'n'rollin ystävät ovat lähellä taivasta hampurilaista haukatessaan. Yleisin pikaruokaravintola itäisessä Keski-Euroopassa ei tosin ollut Burger King, vaan suomalaisillekin tutumpi McDonald's. Näihin ylikansallisiin ruokapaikkoihin emme kyllä joutuneet sortumaan kuin kerran. Yritimme nääs suosia paikallisia, eksoottisempia vaihtoehtoja ruokaillessamme.

Itävalta, Tsekki, Saksa, Tanska ja Ruotsi

Itävalta oli mukava, mutta arvokas maa. Siellä toimi jopa GSM:n numeronäyttö, mitä ei muissa maissa havaittu. Vuoristoseudut, sekä kaupungit kuten Wien, Saltzburg ja Insbruk ovat todella kiehtovia. Itävallasta oikaistiin entisen Itä-Saksan alueelle Tsekin kautta. Tsekissä nähtiin muuten keikan ainoa Corvette. Musta 90-luvun alun umpimalli oli parkissa valtatien varrella keskellä metsäosuutta. Omistajaa ei näkynyt missään, lieneekö ollut sieniä keräämässä? Tsekissä ja Puolassa oli nimittäin paikka paikoin massoittain ihmisiä tien varrella myymässä sieniä, marjoja ja muita luonnontuotteita.

Tsekissä oli tietysti pakko poiketa muotiin tulleessa Prahassa. Hieno paikka ja erityisesti pidimme laajasta kävelykatualueesta. Parkkipaikan löytäminen oli haastava kokemus. Prahan jälkeen Hesan keskusta tuntui autoilijan paratiisilta.

Tsekissä, tien noustessa vuorien yli kohti Saksan rajaa, kohtasimme markkinatalouden. Pienellä pätkällä tien varrella oli neljä ilotaloksi luokiteltavaa tönöä, joissa oli todella laaja ikkunaseinä tielle päin. Tai ainakin uskoisin kyseessä olevan ilotalon, sillä muuten on vähän kummallista että viisi pimua vähissä vaatteissa hyökkii rinnat edellä lasia vasten Corveten lähestyessä... Näiden tapausten lisäksi matkan varrella kohdattiin lähinnä ilta-aikaan liftareita, jotka voidaan luokitella markkinatalouden harjoittajiksi.

Itäinen Saksa osoittautui yhdeksi suureksi työmaa-alueeksi. Tiet Dresdenin kautta Berliiniin oli pelkkää työmaata moottoritiet mukaan lukien. Samoin koko Berliini oli todella syvältä... Kun nousimme satunnaiselta Berliinin keskustan metroasemalta maan pinnalle, niin paikallaan liukuportaiden päässä seisoen laskimme 48 nostokurkea. Sillon lähti.

Kaasuttaessamme Berliinistä kehätielle odotukset olivat kovat. Jee, moottoritietä ilman nopeusrajoituksia. Berliinistä oli aika kova homma selvitä ulos Hampurin tielle. Kun se lopulta onnistui, havaitsimme olevamme hikisellä 2-kaistaiselle moottoritiellä, jota sopivasti pätkivät tietyömaat.

Nopeusrajoituksia ei ehjällä tieosuudella ollut, mutta... Kun itse yrittää pitää asiallista nopeutta, niin eikös vähän väliä oikealta kaistalta työnnä eteen joku Ooppeli tai BMW jotain 120-130 kilsaa tunnissa. Yritä siinä sitten jarrutehostin hajalla hiljentää Vette jostain 200 kilsan tuntinopeudesta parissa sadassa metrissä tömähtämättä Bemarin perään.

Pitkät pätkät pystyimme ajelemaan jotain 170-180 kilsaa tunnissa ja parhailla paikoilla nostettiin 210 kilsaan. Huiput jäi siis kokeilematta, siihen olisi pitänyt löytää vähintään 3- tai 4-kaistainen tie. Jossain 160:n kilsan tuntivauhdissa overdrive päällä bensankulutus pysytteli tietokoneen mukaan 20 litran paikkeilla sadalla kilometrillä. Sitten kun polkaisi kick-downilla kolmosvaihteen sisään, niin kulutus kutakuinkin triplaantui. No, lohtuna oli se, että Vette meni siististi yli kahtasataa katto alhaalla. Eikä kukaan mennyt ohi. Ei kukaan.

Mitä lähemmäksi Suomea tultiin, sitä kalliimmiksi ja huonotasoisemmiksi kohtuuhintaiset majoitukset kävivät. Puhumattakaan bensan ja muiden tarveaineiden hinnoista. Viimeinen yö ennen Siljan laivaa vietettiin Tanskassa jollain "High Chapparal" -tyylisellä leirintäalueella. Vastaanotossa jätkät oli stetsonit päässä ja kitarat kainalossa. Eikä ne edes antaneet majoitushinnoista alennusta. Sen kerran kun joku tuli niiden country&western -majoitukseen villin lännen autolla. On se niin väärin.

Saksa-Tanska- ja Tanska-Ruotsi -lauttamatkat oli tajuttoman kalliita matkan pituuteen nähden. Varsinkin kun vertaa Suomen ja Ruotsin väliseen matkailuun. Vaihtoehdot oli vähissä ja kiertäminen hankalaa, joten raha vaihtoi omistajaa. Ruotsin läpiajo on tunnetusti aika turruttava kokemus. Automaatilla ja cruise controllilla se meni. Kävi kyllä sääliksi niitä poloisia, jotka joutui ajamaan koko välin jalka kaasupolkimella.

Rajojen yli

Jo alunperinkin päätöksemme oli, että rajojen yli mennään katto alhaalla. Se onnistuikin, vaikka kahdesti mentiinkin vesisateessa. Ja parina yönä palelti niin, että tullimiehet varmaan ihmetteli hytiseviä jätkiä avoautossa. Ja lämppäri täysillä.

Rajojen ylitykset kävi pääosin ihan nätisti. Vain Slovakiasta Puolaan siirtyessä jouduttiin kunnon jonoon. Onneksi paikalla oli alamäki. Ja auringonpaistetta. Riitti kun päästi käsijarrun irti ja valutti tai työnsi autoa paikallisen kaluston seassa eteenpäin pätkä kerrallaan. Ja väliajat istuttiin rättikaton luukun päällä, heiluteltiin varpaita helteessä ja huudatettiin stereoita. Tuolloin maan vaihtoon meni kolmisen tuntia, muulloin rajat jäi taakse puolessa tunnissa.

Tullin suhtautuminen miehiin mustissa aurinkolaseissa oli vaihtelevaa. Jossain tullimiehet käski polttaa kumia. Ja mehän otettiin komeita seisovia lähtöjä tullikopeilta. Moottoria ja kokonaan aukeavaa konepeittoa pällisteltiin vähän väliä. Parilla rajalla tullimiehet halusivat nähdä myös "tavaratilan" ja menivät taakse odottamaan että me avataan sellainen. No, kun sitten nostettiin ylös rättikaton peittona oleva luukku ja näytettiin kahden Cherry Coke -pullon ja parin takin täyttämää "tavaratilaa", niin kyllä tullimiehet pyöritteli silmiään...

Jenkkejä ja kulkuneuvoja

Eniten Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa valmistettuja autoja oli Baltiassa ja Unkarissa. Baltiassa nähtiin mm. uuskorisia Ponyautoja, eli Camaroja ja Ponchoja. Unkarissa kohdattiin myös isompikorisia perhejenkkejä, jotka vaikutti takalasitarrojen perusteella USA:sta tuoduilta muuttoautoilta. Prahan kevään ja Unkarin kansannousun sankarit olivat palanneet ison veden takaa kotiin.

Olin edellisen kerran pidempään Baltiassa kesällä 1993. Siihen verrattuna autokanta oli voimakkaasti vaihtunut länsimaiseen suuntaan. Ladat ja muut paikalliset alkoivat olla selkeästi harvemmassa. Länsiautoista vanhaa Ooppelia ja Volkkaria oli paljon. Liettuan ja Puolan rajalla oli kymmeniä autokuljetusrekkoja täynnä käytettyjä länsiautoja menossa ilmeisesti Venäjälle. Muualla itä-Euroopassa oli yhä enempi paikallista vanhaa kalustoa. Skodaa, Polski-Fiatia, Jugoa, ja semmosta.

Entisessä itä-Euroopassakin hyvin toimeen tuleva väestö suosi isoja mustia Mersuja. Jossain Unkarissa ja muutenkin lähempänä vanhoja NATO-alueita näki sitten jo mm. Porchea varakkaampien kulkuneuvona.

Kotona

Siljalla tultiin lopulta yli sleep in-paikoilla, eli lojuttiin kokolattiamatolla ilman mitään mukavuuksia. Halvin saatavissa ollut hytti olisi maksanut jotain 1300 markkaa kahdelta hengeltä. Unohda...

Turussa meitä tervehti reipas vesisade ja auton rättikatto pitikin nostaa ylös heti tullin jälkeen. Melkoisessa aallokossa ajeltiin Tampereelle, missä heitin Akin junaan. Tyypilliseen tapaansa Aki jätti autoon passinsa, aurinkolasinsa ja muuta pientä. Dieseliähän ei tankkiin laiteta, sillä oikeat autot kulkee bensalla, mutta postipaketissa Akin Dieselitkin löysivät aikanaan kotiinsa Couvolaan Caminoa kaipaamaan.

Taakse jäi 3450 mailia baanaa. Itäiseen Eurooppaan lähdetään kyllä uudestaankin. Ehkä silloin nähdään muitakin suomalaisia jenkkiautoja myös Tallinnan eteläpuolella?