Kesällä 1999 avautui mahdollisuus lähteä muutamaksi kuukaudeksi töihin Kanadaan. Työpaikka sijaitsi noin sata kilometriä Torontosta pohjoiseen. Työlupia tuli tapeltua koko talvi ja lähdön aika koitti lopulta toukokuun lopulla. Ajatuksissa siinsi tietysti uusi (siis vanha) Vette, joten vähän taskurahaakin pakattiin mukaan.

Ensimmäiset viikot menivät maan tavoille opetellessa, ja ostin kyllä kaikki automyyntilehdet mitä käsiini sain. Haussa oli 68-72:nen, mutta sopivia ei vaan tahtonut löytyä. Muutenkin vanhat Vetet tuntuivat olevan kiven alla. Ensimmäinen auto, jota kävin katsomassa, oli seiskaykkönen coupe, pikkulohko automaatilla. Kaikki oli alkuperäistä ja toimi, radiota ja kelloa myöten. Alusta osoittautui kyllä aikalailla ajan hampaan syömäksi. Olisin auton ehkä ostanutkin, mutta joku muu ehti ensin.

Sitten toisena viikonloppuna alkoi Vette-sektorilla tapahtua. Kuulin perjantaina radiosta, että paikallisessa kaljafirman (Molson) puistossa on lauantaina Corvette-kokoontuminen. Ajattelin tarkistaa asian ja soittelin kaikkiin mahdollisiin matkailu-infoihin, mutta kukaan ei tiennyt asiasta mitään. Lauantaina sitten pomo soitti ja kertoi juuri sattumalta tavanneensa Corveten omistajan, joka oli menossa kyseiseen tapahtumaan.

MOLSON PARK

Ei muuta kuin laina-TownCar (hammasta purren) alle ja puiston portille, jossa ystävällisesti kerrottiin, että tilaisuus on suljettu ja tarkoitettu vain osallistuvien kerhojen jäsenille. Kerroin olevani Suomesta ja mukana täkäläisessä kerhotoiminnassa. Kainosti tiedustelin mahdollisuutta päästä tutustumaan heidän toimintaansa. Portilla ei tietenkään asiasta voitu päättää, vaan piti soittaa kerhon varapuheenjohtajalle, että onnistuuko. No kaveri sattui olemaan sama, jonka pomo oli aamulla tavannut ja jolle oli kertonut, että olisin tulossa paikalle. Hän toivotti minut tervetulleeksi, kunhan maksaisin osallistumismaksun (noin 24 markkaa, johon kuului ruoka ja määrättömästi Molsonia).

Tapahtuman järjesti Wasaga Beach Corvette Club, johon kuuluu 25 jäsentä. Mukana oli neljä muuta lähialueen kerhoa ja järjestäjät luonnehtivat tapahtumaa pieneksi. Paikalla oli kuitenkin 83 Corvettea viiskytluvulta lähtien. Kaikki autot olivat moitteettomassa kunnossa ja edustettuna oli esimerkiksi kaikki Indy-Pacecar mallit. Todelliset harvinaisuudet kuitenkin puuttuivat. Ei L-kasikaseja tai edes LT-ykkösiä. ZR-ykkösetkin loistivat poissaolollaan. Tunnelma oli kuitenkin mitä parhain. Paikalliset alan harrastajat ottivat sydämellisesti vastaan ja olo oli kuin kunniavieraalla. Sain myös kutsun elokuun puolivälissä järjestettävään Kanadan suurimpaan Vette-kokoontumiseen. Lupasin yrittää löytää oman Veten siihen mennessä.

Kuljin tapahtumassa meidän kerhopaidassa eikä aikaakaan, kun eräs kaveri jäi tuijottamaan kerhon logoa ja oli aivan haltioissaan. Kyseli olenko oikeasti Suomesta ja kaiken mahdollisen meidän kerhosta. Hetken päästä syykin selvisi. Hän oli ostanut seiskanelosensa viitisen vuotta sitten, ja sen takalasissa oli meidän kerhon tarra. Se oli ollut siinä jo edelliseltä omistajalta, eikä uusi omistaja sen tarinaa tuntenut.

Yritin myös kysellä kaikilta osallistujilta mahdollisesti myytävänä olevista autoista, mutta kukaan ei tiennyt muuta kuin sen, jota olin käynyt katsomassa ja joka oli jo myyty. Seuraavat pari viikkoa luin taas autolehtiä, kunnes viimein tärppäsi. Torontossa oli myynnissä seiskakakkonen maroon coupe, pikkulohko, automaatilla. Soitin omistajalle siltä istumalta ja sovin näytön seuraavaksi päiväksi. Matkaan lähdettiin kaverin antiikkiautolla (73 VW Kleinbus) ja perillä oltiin aika reilusti myöhässä sovitusta. Omistaja oli kuitenkin paikalla, mutta selvisi, että auto oli varastossa aivan Toronton keskustassa. Kohtuullisen seuraa johtajaa leikin jälkeen oltiin vihdoin perillä.

VETTE ALLE

Auto oli suurimmassa maanalaisessa parkkihallissa, jonka olen koskaan nähnyt ja tietysti aivan perällä. Bussi ei halliin sopinut joten istuttiin omistajan Olssissa ja tuli matkalla jo mieleen, että tämä onkin ryöstö, eikä ikinä päästä siitä hallista pihalle ehjin nahoin. Auto kuitenkin löytyi ja vaikutti aika siistiltä. Numerot täsmäsivät, maali oli kohtuullinen ja osatkin tallella. Edellisiä omistajia oli viisi ja niistä neljä samasta Brewerin suvusta. Nimi voi lätkäihmisille olla tuttu, sillä Carl Brewer vaikutti NHL-hommiensa ohella joskus Suomessakin.

Myöhästelymme toi myyjälle pienen kiireen, joten koeajon tein sisällä parkkihallissa, mutta olihan se iso halli. Edellisestä kerrasta viisastuneena tein heti kohtuullisen tarjouksen, mutta omistaja oli luvannut näyttää autoa vielä parille ostajaehdokkaalle. Maksoin kuitenkin pienen käsirahan ja sain lupauksen, ettei autoa myytäisi muualle, joten kauppa oli periaatteessa selvät.

Kanadassa autot katsastetaan vain omistajan vaihtuessa. Katsastuksen hoitaa yleensä myyjä, mutta toisinkin voidaan sopia. Sovin tietysti, että myyjä hoitaa katsastuksen. Tästä ongelmat sitten alkoivatkin. Myyjä oli ok, mutta katsastukset tehdään korjaamoilla, jotka rahastavat tietämättömiä omistajia aivan surutta. Suurimpana muotina on vaatia jarrulevyjen vaihtoa ja niin kävi tässäkin tapauksessa. Lopulta puolentoista viikon päästä takalevyt ja etupalat oli vaihdettu: muuten ihan hyvä, mutta olin edelleen ilman kulkuneuvoa. Seuraava ongelma oli auton haku. Kanadassa kilvet kulkevat omistajan mukana ja henkilökohtaiset kilpeni sattuivat jäämään Suomeen. Lopulta ajelin kaverin morsiamen Olssin kilvillä syrjäteitä kotiin ja sain väliaikaiset kilvet heti seuraavana päivänä. Suurempana ongelmana oli auton vakuuttaminen. Nuori kaveri, ei paikallista ajohistoriaa jne. Lopulta maksoin kahden kuukauden vakuutuksesta saman kuin kotimaassa kasivitosesta kahdessa vuodessa.

Nyt oli vihdoin Vette alla, aurinko paistoi ja elämä hymyili. Seuraavan kuukauden majailin suomalaisella pariskunnalla talonvahtina heidän ollessa Suomessa. Ajoin Vetellä joka aamu töihin ja illalla kotiin ja kaupungille ilman huolen häivää. Naapurit kyllä kiittelivät aamuherätyksistä. Kesän ainoalle lomaviikolle oli suunnitteilla kiertoajelu jenkkien puolelle ja päämääränä oli tietysti Vettemuseo ja -tehdas.

BOWLING GREEN

Parempi puolisko tuli sitten paria päivää ennen suunniteltua matkan alkua kotimaasta vierailulle ja aikaeron painaessa lähtö myöhästyi päivällä. Autovaihtoehtoina oli ysikasi Jetta tai 72-Vette ja helteestä huolimatta lähdettiin kuumaakin kuumemmalla Vetellä. Karttaa olin vähän katsellut ja lähinnä ajatellut, että tosta tonnepäin jne. Yllättävän hyvin onnistui. Ensimmäisenä suunnattiin Torontosta Detroitiin. Kaikki olivat varoitelleet, että Detroitiin ei kannata poiketa suurien murhalukujen takia. Me tietysti eksyimme ainoan kerran koko matkalla juuri Detroitin latinokortteleihin, mutta pääsimme onnellisesti eteenpäin. Ensimmäisellä huoltiksella, josta kysyin neuvoa ei puhuttu kuin lasin takaa espanjaa, mutta seuraavan isäntä neuvoi meidät ystävällisesti takaisin oikealle tielle.

Auton kanssa ei ollut ongelmia, kunhan muisti pitää huolta riittävästä jäähdytysvedestä. Auto ei keittänyt, mutta matkustajilla oli vaikeampaa. Lämpöä oli kolmena päivänä 43 astetta celsiusta eikä Kanada-autossa tietenkään ole ilmastointia. Virvokkeiden voimalla ensimmäinen päivä vaan ajettiin ja ensimmäinen yö yövyttiin Cincinnatissa. Aamulla taas tankattiin kylmälaukku täyteen jäitä ja juomaa. Tavoitteena oli Corvette-museo ennen puoltapäivää ja siinä myös onnistuttiin. Duntov Avenuelta Corvette Drivelle ja edelleen museon pihaan.

Olin odottanut museovierailua kuin kuuta nousevaa, enkä pettynyt. Kaikesta näki, että harrastajien toiveet oli otettu huomioon. Pääsymaksu oli kohtuullinen, ja heti sisällä pääsi seuraamaan Corvetesta ja museosta kertovaa elokuvaa. Vieraat juttelivat keskenään autoistaan ja esillä olleista kaunottarista, kuten legendaarisesta Le'Mans Corvetesta tai viimeisestä valmistetusta ZR1:stä. Suurimman vaikutuksen minuun teki auto, jota en edes tiennyt olevan olemassa: tehtaan tekemä avo ZR1. Valitettavasti en kirjoittanut valmistusmäärää ylös, mutta se oli joko 24 tai 36, joten ei puhuta edes ihan prototyypistä. Nämä autot menivät Veten valmistukseen jotenkin liittyville ihmisille ja ovat pääosin normaalissa käytössä. Varma tulevaisuuden keräilykohde! Muita mainitsemisen arvoisia olivat C-vitosen joka valmistusvuoden ensimmäiset yksilöt, Callaway kilpuri ja lukemattomat Corvette-legendat. Oli myös hauska tutkia Vette-mainoksia vuosien varrelta, kuinka 60-luvulta siirryttiin energiakriisiin ja 80-luvulla avaruusaikaan.

Museon jälkeen ajeltiin tehtaalle, mutta lauantaina sisälle ei ollut asiaa. Pihalla nähtiin kuitenkin ensimmäiset 2000-mallin autot. Matka jatkui nyt itään ja ajatuksena oli yöpyä Lexingtonissa. Vähän ennen Lexsingtonia alkoi matkan X-files osuus. Kello oli noin kymmenen illalla, oli pimeää ja koko taivaalla ukkosti, muttei kuitenkaan satanut. Loivassa alamäessä Vette sammui. Mikään ei toiminut, koska kaikki virrat oli hävinnyt. Rullailtiin siinä alamäkeä kohti pientä T-risteystä, jossa oli yksi katuvalo. Vasemmalla pienellä mäellä näkyi salamoiden valossa pieni ränsistynyt kirkko. Ennen kun sain auton pysähtymään alkoi vilkun merkkivalo vilkkua ja väänsin auton käymään. Ei jääty asiaa ihmettelemään, vaan annettiin hanaa. Mielessä kyllä kävi, että kyllä se UFO kohta jostain ilmestyy.

Lexingtonissa yövyttiin taas ihan mukavasti ja jatkettiin kohti Pittsburghia, jossa vietettiin seuraava yö. Auto teki saman pimenemisen taas pimeällä ja alamäessä, mutta nyt vilkkaalla Highwayllä. Oli kiva pujotella kolmannelta kaistalta viidestä ilman valoja kohti tien reunaa. Taas virrat palasivat ennen kuin sain auton seis, ja matka jatkui. Pätkimisen syy selvisi vasta Buffalossa, jossa Vette hyytyi tietullikopille. Hetken ihmeteltyäni löysin ameriikan-liitoksen, onka korjaamisen jälkeen auto toimikin moitteettomasti. Matka jatkui edelleen Niagaralle, joka on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka, varsinkin jos keskittyy oleelliseen ja jättää turhat turistipyydykset käymättä.

WASAGA BEACH

Kuten jo edellä kerroin, sain kutsun Kanadan suurimpaan Corvette-kokoontumiseen Wasaga Beachille. Onneksi kyseinen ranta sijaitsi vain neljänkymmenen kilometrin päässä asuinpaikastani. Ajankohta osui matkani viimeiselle viikonlopulle, mutta sain auton laivauksen onneksi järjestettyä vasta maanantaille. Näin lupaus olla paikalla omalla autolla toteutui.

Wasaga Beach on maailman pisin sisävesihiekkaranta ja sijaitsee Huron-järven rannalla. Tapahtuman järjestää aiemmin mainittu 25-jäseninen Wasaga Beach Corvette Club. Homma alkoi perjantaina, mutta pääsin paikalle vasta lauantai-aamuna. Osallistumismaksu oli muutaman kymmenen taalaa ja osa riennoista maksoi erikseen, muttei hintataso mitenkään posketon ollut. Ilmoittautumisteltasta sai kassillisen rekvisiittaa ja kartan, johon oli merkitty oma parkkipaikka. Alue sijaitsi kylän rantakadulla aivan hiekkarannalla, ja myös muutama sivukatu ja parkkipaikka oli pyhitetty Corveteille. Parhaat parkkipaikat rannalla varataan jo edellisvuoden tapahtumassa.

Kalustoa oli suomalaisen mittapuun mukaan todella runsaasti. Lauantaina oli paikalla noin neljäsataa ja sunnuntaina viisisataa Vetteä, joten nähtävää riitti. Vuosimallit jakautuivat välille 54-00. Ensimmäiset kakstonniset olivat tulleet diilereille juuri edellisellä viikolla ja ajoissa tilanneet onnelliset uuden Veten omistajat ehtivät juuri tapahtumaan. Kyllä Millennium Yellow -autot (2 kpl) erottuivat joukosta.

Lauantain ohjelmaan kuului cruising, johon osallistui 250 autoa, ja olin tietysti mukana. Ajoimme läheiseen toiseen pikkukaupunkiin poliisin sulkiessa reitin muulta liikenteeltä. Lähdössä koko letka kulki hiekkarannan viertä ja lämmön ollessa lähellä kolmeakymmentä silmänruokaa riitti autojen ohellakin. Matkan loppupäässä letka jaettiin kahtia ja ajatettiin toisiaan vastaan. Sai olla hetken käsi pystyssä, kun tuli toistasataa Vetteä vastaa. Perillä syötiin ja vaihdeltiin kuulumisia. Takaisin Wasagaan jokainen ajeli omaa tahtiansa. Itse ajelin järjestävän kerhon puheenjohtajan viisseiskan perässä. Tämän huippuyksilön lisäksi miehellä on virheetön uudesta 1400 mailia ajettu kuusnelonen ja vielä priima seiskakasi.

Sunnuntaina heräsin vähän myöhään, mutta ehdin mukaan pokeriajoon. Juonena oli, että lähtöpaikalta sai ensimmäisen pelikortin ja kartan, jossa oli kolme rastia. Kortti merkittiin vaihtamisen estämiseksi. Sitten kartan mukaan ajettiin rastilta toiselle ja saatiin jokaiselta kortti. Viimeisen kortin sai palatessaan lähtöpaikalle ja paras pokerikäsi voitti puolet ajon osallistumismaksupotista. Seuraaville oli luvassa tavarapalkintoja. Kutosparilla ei voittoja herunut, mutta ajotyylistä sain kyllä positiivista palautetta. Olin viimeinen lähtijä, ja rasteille piti ehtiä ennen kuin rastinpitäjät lähtivät takaisin. Voittokäsi oli muuten seiska kolmoset.

Ennen kotiinlähtöä jaettiin vielä palkinnot kauneimmille ja parhaille. Sain epävirallisen Long Distance -palkinnon ja esitin paikallisille harrastajille kutsun meidän kokoontumiseemme. Saa nähdä moniko saapuu paikalle.

Heti maanantaina ajoin auton huolitsijalle ja maksoin rahdista itseni kipeäksi. Hurrikaaneista huolimatta auto tuli ehjänä kotiin ja odottelee nytkin tallissa ensi kesän rientoja. Kaukaisempana ajatuksena on ehkä auton museokilvittäminen, mutta aika näyttää kuinka käy.