Unelma valepuvussa

Kiinnostukseni Corvettea kohtaan on oikeastaan herännyt vuosien saatteessa. Nuorempana tuli ajeltua sporttisilla, enemmän ja vähemmän viritetyillä autoilla. Jotenkin tuntui, että jotain niistä puuttui. Kokeilin jossain vaiheessa japanilaisten versioita urheiluautoista, ja olihan ne ihan kivoja mutta, mutta...

Lomareissullani 90-luvun lopulla kiinnitin ensimmäistä kertaa todella huomiota amerikanrautoihin, ja varsinkin Corvetteen. Olimme ystäväni kanssa aikoneet vuokrata matkalla urheiluauton ja vuokraamossa Vette näytti kaikkein maukkaimmalta, mutta vuokralle sitä ei ikävä kyllä saatu, koska olimme alle 25-vuotiaita.

Mieluiten muodokas ja luonteeltaan yksinkertainen...

Myöhemmin katselin ja kuuntelin Suomi-Vettejen skaalaa ja jostain kaivoin käsiini Corvette Fever -lehtiä, joista sain hyvää lisätietoa. Miellyin enemmän ja enemmän C3-malliin ja varsinkin vuosimalliin -80. Muodokas, hyvännäköinen edestä ja takaa, sekä luonteeltaan yksinkertainen (ei vielä pilattu elektroniikkavempeleillä). Monesti kaveriporukassa puhuessani unelmavettestä, porukka luuli minun haaveilevan jostain silikooni-blondista. Aikaa kului ja ajatus pysyi takaraivossa, C3:n keltainen, lasipaloilla ja vm. -80.

Viimein koitti aika, jolloin taloudelliset resurssit antoivat myöten aloittaa unelman toteuttaminen. Aikomuksenani oli tuolloin tuoda Vette rapakon takaa työreissun kylkiäisenä. Ennen työmatkaa katselin ja ihmettelin erilaisia malleja, ja vanha ihastus hai-malliin tuntui vain vahvistuvan. Kun mallipäätös oli tehty, halusin vielä vahvistukseksi käydä koeajamassa jotain yksilöä ennen varsinaisen etsinnän aloittamista rapakon takana.

Koeajo

Eräässä suuressa autoliikkeessä Etelä-Pohjanmaalla oli kasikymppinen myynnissä. Netissä oleva myynti-ilmoitus oli täynnä superlatiiveja ja hintakin oli todella kova.

No, olin perheen kanssa juuri ohikulkumatkalla ja päätin käydä vilkaisemassa "loistoyksilöä". Auto oli päällepäin siisti ja sisustakin näytti asialliselta: ei muuta kuin koeajoon, punainen paholainen ulos liikkeestä ja hanaa. Testilenkki kertoikin sitten korutonta kieltä: puolet varusteista ei toiminut, ohjaus ravisti, jarrut puolsi ja peräkin vielä ulisi. Palautin auton ja innokkaille myyntimiehille lupasin puolet pyyntihinnasta, jolle he nauroivat makeasti. Totesin vain, että soitelkaa, jos muutatte mielenne. Lähtiessäni tuumasin, että kokemus tämäkin. Positiivista oli, että vaikka koeajo ei ollut täydellinen, tunsin olevani myyty C3-mallille.

Yllättäen parin viikon kuluttua koeajosta sain puhelinsoiton autoliikkeestä, jossa olin käynyt C3:sta koittamassa. Myyjä oli kiinnostunut neuvottelemaan hinnasta ja puhelun loputtua tajusin olevani Corveten omistaja. Ei muuta kuin pankkiin ja Vetteä hakemaan. Auto tuli kunnialla kotiin, minkä jälkeen ryhdyin tutkimaan, mitä oli oikein tullut hankittua. Hämmästys oli suuri, kun tajusin että kiiltelevän punaisen värin alta paljastui paikka paikoin keltainen väritys. Asia vahvistui kurkistettuani koteloiden sisälle. Olin ostanut unelmani, toki punaisessa valeasussa.

Pientä laittoo se vaatii vaan...

Vuoden 2000 kesän lopun ajelin autolla kuunnellen ja tutkien, mitä sille tarvitsisi tehdä. Talven tullen oli päätös selvä: öljyä tihkuva moottori ja laatikko täytyy korjata. Onneksi läheltä löytyi sopiva asiantuntijaliike, Special Motors Noormarkusta. Siellä tehdyn arvion mukaan koneeseen tilattiin uudet sisäkalut, avarammat kannet ja rullanokat. Moottorin tilavuutta päätettiin nostaa, jotta saataisiin hieman lisää vääntöä. Tilavuuden nosto toteutettiin iskunpituuden muutoksella ja lohkon porauksella.

Osat tilattiin ja moottori ja laatikko otettiin pois purkua varten. Laatikko vietiin Ulvilaan Mäensivun Sepon perusteelliseen kunnostukseen. Samalla tilattiin uusi turbiini, hieman korkeammalla stall-speedillä varustettuna. Laatikko säädettiin vaihtamaan räväkästi, jottei teho hukkuisi laatikon luistamiseen. Moottorista oli tarkoitus tehdä vääntävä ja normaalilla kierrosalueella toimiva. Projektimoottoriin päätettiin hankkia uusi lohkokin, jotta alkuperäiskuntoinen voitaisiin säästää mahdollista myöhempää entisöintiä silmällä pitäen.

Kevään aikana auton jarrut uusittiin ja sisustaa siistittiin. Viimein heinäkuun 2001 alussa saimme koneen nokalle ja pääsimme sisäänajoa suorittamaan. Kone kehräsi hienosti ja oli kivan kierrosherkkä. Kerhon kokoontuminen Kalajoella kuului ohjelmaan, mutta en raaskinut rääkätä sisäänajossa olevaa konetta lentokentän koitoksilla. Ehkäpä ensi kerralla...

    Vettefiiliksiä   

Kun sisäänajo oli ohi, vietiin auto säädettäväksi. Kaasutin todettiin liian pieneksi, joten se meni vaihtoon. Uusi kaasutin nokalle ja ensimmäiselle varsinaiselle koeajolle. Nyt Vette käyttäytyi kuten sen pitääkin. Kaasunpolkaisu paikaltaan saa pyörät hillittömästi sutimaan. Suuremmasta vauhdista tietää, minkä takia penkissä on selkänoja.

Kesän kruisailut paljastivat, että auton alusta ei ole ihan iskussa. Huolellinen tarkistus paljasti etupään nivelissä väljyyttä, joten keväällä etupää menee täydellisesti remonttiin. Todennäköisesti samalla vaihdetaan takapäänkin puslat sekä iskunvaimentajat ja etupään jouset. Remontointi ja auton parantelu on osa harrastusta, ja onhan se tosiasia, ettei tällaisia autoja enää tehdä, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää olemassa olevien yksilöiden kunnostus. Kun kesä koittaa ja saa tuntea aidon Vettefiilingin, tuntuu autoon satsattu raha, aika ja vaiva pieneltä uhraukselta siihen verrattuna, mitä harrastus antaa takaisin. Taitaa olla parasta hommaa mitä voi tehdä housut jalassa.

Ainut huono puoli on, ettei Vetteen mahdu koko perhe mukaan, mutta sitä varten voi hommata vaikkapa avo Caddyn perhecruisailua varten...